Kirkkaan sinisen taivaan alla, haalean kuutamon jäänteitä. Loistava lumi, polveen ja ylikin. Kimmeltävät vesipisarat oksissa ja neulasten keskellä. Lasten ilo ja nauru viimeisissä pulkkamäissä. Kaikkialla niin valtava kasvuun purskahtamisen tunne, vaikka kaikki on vielä lumen alla. En muista koskaan odottaneeni kevättä näin. Hiukan ehkä pelkään, kevät kun on minulle perinteisesti henkisesti kaikkein vaikeinta aikaa. Oma pieni ja muualla tarjolla oleva valtava puutarha kutkuttavat jo mielikuvitusta ja unelmia. Viime syksynä istuttamani sipulipataljoona odottaa hangen alla, voi että kun kaikki olisi hyvin ja saisimme iloita väreistä oikein pian! Vielä pitäisi kuitenkin päästä ohi talven viimeisestä kuukaudesta – vai aloittaa kevään ensimmäinen, ihan miten asian ottaa.
Under the bright, bright blue skies, the remnants of a pale moon. Glowing snow, knee-deep and above. Glistering droplets of water of the branches and needles. The laughter and joy of children and their last sledge rides. Everywhere such a huge feeling of bursting out alive, although everything is still covered with snow. I can’t remember I’d ever waited for spring like this. Reluctantly I am also afraid, spring being the hardest time for me mentally. My own tiny and elsewhere a huge garden make my fingertips itch with imagination and dreams. The bulb batallion I planted in the autumn is awaiting under the snow, oh I just hope it is all fine and soon we’d be able to enjoy the colours! Yet and still we’ve got one last winter month to go through – or, to start the first of spring, however you look at it.
